Kauheasti tällaisessa tilanteessa rupeaa pohtimaan elämää noin isona kokonaisuutena. Toivoisi, että olisi joku joka ottaisi syliin ja rutistaisi. Tällaisina hetkinä toivoisi parisuhteen. Rakkaudessa on kyse asioiden jakamisesta. Ilot tuntuvat suuremmilta ja surut jaettuina kevyemmiltä. En hetkeäkään ihmettele ihmisiä jotka suuren surun keskellä ajautuvat toimimattomiin suhteisiin pienen pakopaikan toiveissa.
Olen onnellisessa asemassa omistaessani ihania rakkaita ystäviä, jotka jaksavat kuunnella ja tukea minua, vioistani huolimatta.
Haluaisin kirjoittaa tähän, että naiset tekevät minut hulluksi, mutta näinpä ei asia taida olla. Pitäisi olla niitä naisia ensin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti